Viimein pääsin tänne asti! Monen kuun jälkeen, vaikkakin epäilen jotta kukaan ole huomannut saati muistanut kaivata.

Eskari ollaan saatu kunnialla loppuun, kouluun tutustuttu ja innolla odotetaan syksyä. Tosin luulen kyllä että esikko odottaa enemmän innolla ja äitee kauhulla... Tiedätte kyllä, eikös...

Mamma täällä on aloittanut työuran. Ehkä pelkästään kesän kestävän, ehkä pidemmän. Tiedä sitä, kukaan kun ei tiedä. Ei edes työnantaja. Katsotaan sano tohtori... Olipas osuva, kans kun äitee on lääkärikeskuksessa töissä...

Asiasta siltaan. Syy miksi tänään oli pakottavaa tarvetta tulla vuodattamaan.

Iski niin mieletön ikävä omaa enkeliä, Roosaa, kultaa, ihanuus täyttäisi pian 5 vuotta. Viisi pitkää vuotta olen kantanut raastavaa, hellää, kaunista, mutta silti niin tuskaisaa ikävää sydämessäni. MIKSI, voi MIKSI???

Kuulin tänään uudesta enkelivauvasta. Syntyi viime yönä. Se uutinen iski pahasti sieluun. Tuli niin kamala olo enkelin vanhempien puolesta, muistan miten tyhjää ja epäuskoista elämää silloin elää. Heillä on kotona kaksi lasta odottamassa, paha olo lasten puolesta, miten he kestävät uutisen pikkuveljen enkelöitymisestä?

Miten maailma on joskus niin paha??? Vaikka maailman pahuus ei ole lasta kohdusta tappanut. Lie mikä sen aiheuttaa? Jumala vaiko kohtalo? Onko jumalaa olemassa tai uskooko sitä kohtaloon? Mitään tarkoitusta en Roosan kuolemalle ole löytänyt. En kyllä tosin edes usko että lapsen kuolemalle on tarkoitusta. Se on kohtalon ivaa, se on isku päin naamaa, se on väärin, AINA SE ON VÄÄRYYS!

Mielipiteeni, siitä ei sovi kiistellä. Kaikilla on oikeus olla eri mieltä kanssani, ketään en pakota ajattelemaan kanssani samoin. Mutta...

Kaikkien haluaisin muistavan että elämä on yhtä arvokas kesti se sitten pelkästään ajan äidin kohdussa tai 70 vuotta kohdun ulkopuolella. Kohdussa oleva lapsi on todellinen lapsen vanhemmille jo plussasta asti!

Tuskaisin sydämin

Minna