Minkä takia ystävät pettävät juuri silloin kun heitä eniten tarvitsisi?
Ehkei heitä kuuluisi kutsua ystäviksi. Mutta ennen kuvittelin heidän
olevan ystäviä, mutta kaksi
ja puoli vuotta sitten jouduin surukseni toteamaan, että "rakkain"
ystäväni käänsi minulle selkänsä. Roosan kuoleman jälkeen olin enemmän
tukea vailla kuin koskaan ja silloin tuki oli kauempana kuin koskaan.
Tiedän että ihmiset eivät osaa kohdata surevaa, eivät osaa sanoa
mitään. Mutta silloin ei tarvitsi tehdä muuta kuin olla vierellä
ja halata tarpeen vaatiessa. Silloin tietäisi että joku välittää.
Silloin oli vaikeaa pitää arkisista asioistakin kiinni, että olisi
kaivannut seuraa joka olisi pitänyt kiinni elämässä. Kiitos heille
jotka olivat tukenani. Silloin huomasin, että hän jonka olisin
kuvitellut viimeiseksi tulevan tuekseni, oli vierelläni kuin takiainen.
Ja hän jonka luulin ymmärtävän kaikkosi kuin savu ilmaan. Onneksi
vierelläni on korvaamattomia YSTÄVIÄ. Nykyään tiedän kuinka arvokkaita
he ovat. Heistä en halua päästää koskaan irti!
Nykyään kun aikaa on jo kulunut. Osa näistä "vanhoista" ystävistäni
(nyk. kavereista) tulevat luokseni aivan kuin mitään ei olisi
tapahtunutkaan. Osa heistä tuntuu unohtavan että minulla on kolme
lasta. He eivät muista enää Roosaa saatika sitä vaikeaa aikaa mitä
tarvoin läpi Roosan kuoleman jälkeen. En pysty jatkamaan heidän
ystävyyttä enää samalla asteella kun se oli ennen heinäkuuta 04. En
pysty siihen enkä edes halua! Miksi minun pitäisi antaa heille
anteeksi? Enkö minä ole kärsinyt jo tarpeeksi?
Aina kun näen jonkun heistä, mieleeni palaa se sama tunne mikä mieleni
valtasi silloin kun he käänsivät selkänsä minulle. Sama katkeruus ja
inho. Viha heitä kohtaan. Toivon että jos he joskus kokevat menetyksen,
heillä olisi joku todellinen ystävä tukemassa. Ehkä he silloin
ymmärtävät mitä he minulle tekivät! Mutta toivon ettei kukaan
heistäkään menetä lastaan kuten minä!
Onnekseni voin sanoa että olen saanut myös uusia ystäviä. Heidän
kanssaan voin olla juuri se kuka olen juuri nyt. Heistä kukaan ei mieti
että millainen olinkaan ennen. Ja ihmettele että miksi käyttäydyn näin!
He ovat aina tunteneet minut näin. Eivät silloin ennen Roosaa. Meillä
on ajanlasku alkanut uudelleen. On elämä ennen Roosaa ja nykyisyys
Roosa-enkelin kanssa. Karkeasti sanottuna elämä ennen Roosaa oli
ruusunpunaisen onnellinen, nykyäänkin olen onnellinen, mutta enää en
pysty katsomaan maailmaa ja elämää ruusunpunaisena! Se on tavallista
valkoista, mustaa ja harmaata!
Ehkä huominen päivä tuo helpotusta myös tähän kirvelevään tunteeseen.
Onneksi ympärilläni olevat ystävät viihtyvät seurassani. Taidan mennä
huomenna kylään Ystäväni luokse!
Terveisin Minna
maanantai, 8. tammikuu 2007
Kommentit