Minkä takia ystävät pettävät juuri silloin kun heitä eniten tarvitsisi? Ehkei heitä kuuluisi kutsua ystäviksi. Mutta ennen kuvittelin heidän olevan ystäviä, mutta kaksi ja puoli vuotta sitten jouduin surukseni toteamaan, että "rakkain" ystäväni käänsi minulle selkänsä. Roosan kuoleman jälkeen olin enemmän tukea vailla kuin koskaan ja silloin tuki oli kauempana kuin koskaan. Tiedän että ihmiset eivät osaa kohdata surevaa, eivät osaa sanoa mitään. Mutta silloin ei tarvitsi tehdä muuta kuin olla vierellä ja halata tarpeen vaatiessa. Silloin tietäisi että joku välittää. Silloin oli vaikeaa pitää arkisista asioistakin kiinni, että olisi kaivannut seuraa joka olisi pitänyt kiinni elämässä. Kiitos heille jotka olivat tukenani. Silloin huomasin, että hän jonka olisin kuvitellut viimeiseksi tulevan tuekseni, oli vierelläni kuin takiainen. Ja hän jonka luulin ymmärtävän kaikkosi kuin savu ilmaan. Onneksi vierelläni on korvaamattomia YSTÄVIÄ. Nykyään tiedän kuinka arvokkaita he ovat. Heistä en halua päästää koskaan irti!

Nykyään kun aikaa on jo kulunut. Osa näistä "vanhoista" ystävistäni (nyk. kavereista) tulevat luokseni aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Osa heistä tuntuu unohtavan että minulla on kolme lasta. He eivät muista enää Roosaa saatika sitä vaikeaa aikaa mitä tarvoin läpi Roosan kuoleman jälkeen. En pysty jatkamaan heidän ystävyyttä enää samalla asteella kun se oli ennen heinäkuuta 04. En pysty siihen enkä edes halua! Miksi minun pitäisi antaa heille anteeksi? Enkö minä ole kärsinyt jo tarpeeksi?
Aina kun näen jonkun heistä, mieleeni palaa se sama tunne mikä mieleni valtasi silloin kun he käänsivät selkänsä minulle. Sama katkeruus ja inho. Viha heitä kohtaan. Toivon että jos he joskus kokevat menetyksen, heillä olisi joku todellinen ystävä tukemassa. Ehkä he silloin ymmärtävät mitä he minulle tekivät! Mutta toivon ettei kukaan heistäkään menetä lastaan kuten minä!

Onnekseni voin sanoa että olen saanut myös uusia ystäviä. Heidän kanssaan voin olla juuri se kuka olen juuri nyt. Heistä kukaan ei mieti että millainen olinkaan ennen. Ja ihmettele että miksi käyttäydyn näin! He ovat aina tunteneet minut näin. Eivät silloin ennen Roosaa. Meillä on ajanlasku alkanut uudelleen. On elämä ennen Roosaa ja nykyisyys Roosa-enkelin kanssa. Karkeasti sanottuna elämä ennen Roosaa oli  ruusunpunaisen onnellinen, nykyäänkin olen onnellinen, mutta enää en pysty katsomaan maailmaa ja elämää ruusunpunaisena! Se on tavallista valkoista, mustaa ja harmaata!

Ehkä huominen päivä tuo helpotusta myös tähän kirvelevään tunteeseen. Onneksi ympärilläni olevat ystävät viihtyvät seurassani. Taidan mennä huomenna kylään Ystäväni luokse!

Terveisin Minna