Tänään on koleaa, ulkona ja mielessäni. Olen lukenut kohtalotovereideni tekstejä, niin paljon on taas pieniä enkelivauvoja syntynyt. Aina kun uuden äidin listalta löydän, Roosan ikävä iskeytyy mieleeni kovempana kuin normaalisti. Kuinka kaipaankaan sitä pientä ihmistä joka sisälläni kasvoi. Kuinka onnellinen olisinkaan jos hänkin olisi luonamme saanut kasvaa. Olisikohan hänestä tullut samanlainen tuittupää kun pikkusisko on? Voi, jos olisin saanut tietää. Toivon että hänellä on kaikki hyvin siellä taivaassa, onhan hänellä siellä hoitajia.  Äidin mummu ja kaksi pappaa, äidin eno, äidin serkku, ja isän mummut ja vaarit.
Äidillä on niin kamala ikävä sinua Roosa!

Tänään on kerhopäivä, toivottavasti saan "kasattua" itseni ennenkuin poju tulee kerhosta, tai neiti herää päikkäreiltä. Kyllä meillä lapset ovat ennenkin nähneet että äidillä on paha miele ja että äiti itkee, mutta jotenkin on mulle helpompaa surra yksin. Neiti varsinkin on vielä niin pieni ettei hän ymmärrä miksi äiti itkee. Roope vanhempana tietää miksi, mutta kun hänellekin tulee silloin paha mieli. Helpompi olla siis kaikkien.

Meillä ei piilotella Roosaa. Vaikka meillä ei kotona olekaan esillä hänestä yhtään kuvaa, hän on meidän perheenjäsen. Meillä jutellaan Roosasta ja Roosalle. Haudalla käynti kuuluu arkipäivään. Nyt kun huono ilma siis sataa, niin toivottavasti pääsen siellä käymään yksin. Silloin siellä on jotenkin niin haurasta ja samalla kaunista. Haluan viedä Roosalle kynttilän kaunistamaan kiveä. Muuten siellä on niin pimeää, koska ei ole lunta valaisemassa.

Jaa-a. Kait sitä on saatava tänään muutakin aikaiseksi kun punaiset silmät. Kanavatyö kutsuu.

Aurinkoa murheen läpi toivottelen, Minna :)