Viikonloppu loppu suoralla ja mitään näkyvää en taaskaan ole saanut aikaan. Eilinen päivä meni hujauksessa. Aamupäivä siellä sun täällä. Isäntä iskee lautoja ulkoseinään, tahti itselläkin pysyy kun kuuntelee tasasta naulausta. HEH HEH. Lähdimme oikein kaupunkiin keilaamaan, Poriin saakka. Kivaa mennä ihan kahdestaan ja jonnekin muualle kuin omaan halliin. Siellä oli kivaa, vaikken ihan tavoitteeseen päässytkään. Mutta kauden paras silti (kaikki 2 kisaa kun on jo heitetty...)  Tänään pitäisi mennä kotoiseen pikku halliin seuratovereitten kanssa viskomaan. Isäntä jää kotiin iskemään nauloja. Hää ei ole vielä heittänyt kisan kisaa kotona, noh parin viikon päästä heillä on siellä valtakunnan sarjaa joten silloin hää saapi olla siellä koko päivän.  Tulee muuten nyt sitten testattua tuon käden toimivuus oikein kunnolla kun heittää kisaa näin nopealla tahdilla. Ei ole ihan 100 kunnossa, mutta paree se jo on. Oikeiden ohjeiden mukaan kyynärpäätä ei saisi vielä rasittaa nain päljoa, mutta kun se ei enää satu. Ommellessa ja neuloessa sormet tuppaa puutumaan, mutta kyllä se siitä. Ainoa mikä oikeesti rasittaa on se ettei aina tavarat pysy näpeissä. Pitää koittaa olla varovainen kun kantaa jotain särkyvää!

Särkyvästä tulikin mieleeni aasinsilta aivan toisen asiaan. Olen kokoomassa fetus mortus-pakettia keskussairaalaan. Samankokenut ystäväni ehdotti sitä, olivat pähkinälistalla pusuneet paketeista ja kukaan ei sitä ole vielä sairaalaan kasannut. Härkää sarvista ja leuka rintaan ja päin harmaata kiveä... Suru vyöryi suorastaan tsunamin lailla ylitseni kun rupesin lukemaan listaa ja paketin sisältöohjeita. Tuli niin ikävä Roosaa ja harmistus siitä mistä me jäimme silloin paitsi. Kaikki kuvat ja muistot mitä olisimmekaan voineet saada, asiat mitä minä en osannut edes ajatella. Kuinka olen niitä nyt kaivannut. Mutta ei auta itku markkinoilla, niitä en enää mitenkään saa. Silloin ei auta muu kuin mennä eteenpäin, itkeä onneksi voin aina!!!