Mihin meni ne kauniit kevätpäivät joista olemme saaneet nauttia viime viikon? Mihin meni se aurinko ja sen lämmittävät säteet? Juuri kun olisin niitä kaivannut enemmän kuin esim. eilen. Eilen oli ihan järkky päivä. Sain kuulla että rakkaalla sukulaisellani on terveys todella ohuissa kantimissa. Juuri hetki sitten kyläilimme heillä ja nyt hän makaa sairaalassa todella sairaana. Kuinka julma maailma löykään taas päin otsaa. Vaikka sukulaisellani onkin todettu jo aiemmin syöpä, niin hän sai voitettua sen tosin vain hetkeksi. Lääkäri oli n. kuukausi sitten antanut hänelle "terveen paperit" ja nyt kohtalo leikkii hänen kanssaan julmaa leikkiä. Toivon sydämestäni että hän paranisi ja pääsisi vielä kotiin, mutta jos hän joutuu kovasti kärsimään ja jää vuoteen omaksi toivoisin että hänen ei tarvitsisi kauaa kärsiä. Tiedän että joku ajattelee tätä ajatusta julmana ja tunteettomana, mutta tunnetta kirjoituksessani on enemmän kuin pystyn ajattelemaan!
Roosan kuoleman jälkeen kesti kauan että pääsin tunne-elämäni kanssa sinuiksi. Piti opetella elämään joka päiväisen surun kanssa, vaalimaan sitä ja siihen liittyviä muistoja. Koska tuo suru on se vähäinen mitä minulla on Roosasta mukanani. Roosan elämä oli niin lyhyt, liian lyhyt. Tuo suru joka Roosasta muistuttaa on tuonut minulle konkreettisiakin oireita. Oikein kun on paha olla ja suru jyllää päällä, niin minun pieni särkynyt sydän parkani takoo kuin viimeistä päivää. Nyt taas kun eilen kuulin surullisia uutisia sydämeni pomppii aivan kuin epätahtiin, se ei mitenkään helpota ruumillista osaani, mutta jotenkin se sopii henkiseen vointiini.

Onneksi meillä lapsukaiset ovat jo taas paremmassa kunnossa, tuttu kinaamisen ääni on palannut taloon. Se helpottaa omaa olemista kun hetken omien seinien sisällä on elämä palautunut normaaleihin rutiineihin.
Kyllä sitä pitäisi osata jo nauttia kaikesta mitä saa, siitä mitä elämä tuo tullessaan. Koskaan ei voi varmaksi sanoa, että koska se on ihmisen viimeinen hetki. Oma kuolemani ei minua pelota, minullahan on jo paikka minne mennä, tyttären luokse. Mutta omaisten ja lähimmäisten kuolema pelottaa. Se suru on niin raastavaa ja kovaa, että sen kanssa on vaikea oppia elämään. Opettelu vie hirveästi voimavaroja, se on aina muilta (tänne jääneiltä) pois.

Tahdon toivottaa voimia nauttia jokaisesta hetkestä
niin minäkin koitan tehdä
terveisin Minna : )