Mihin meni ne kauniit kevätpäivät joista olemme saaneet nauttia viime
viikon? Mihin meni se aurinko ja sen lämmittävät säteet? Juuri kun
olisin niitä kaivannut enemmän kuin esim. eilen. Eilen oli ihan järkky
päivä. Sain kuulla että rakkaalla sukulaisellani on terveys todella
ohuissa kantimissa. Juuri hetki sitten kyläilimme heillä ja nyt hän
makaa sairaalassa todella sairaana. Kuinka julma maailma löykään taas
päin otsaa. Vaikka sukulaisellani onkin todettu jo aiemmin syöpä, niin
hän sai voitettua sen tosin vain hetkeksi. Lääkäri oli n. kuukausi
sitten antanut hänelle "terveen paperit" ja nyt kohtalo leikkii hänen
kanssaan julmaa leikkiä. Toivon sydämestäni että hän paranisi ja
pääsisi vielä kotiin, mutta jos hän joutuu kovasti kärsimään ja jää
vuoteen omaksi toivoisin että hänen ei tarvitsisi kauaa kärsiä. Tiedän
että joku ajattelee tätä ajatusta julmana ja tunteettomana, mutta
tunnetta kirjoituksessani on enemmän kuin pystyn ajattelemaan!
Roosan kuoleman jälkeen kesti kauan että pääsin tunne-elämäni kanssa
sinuiksi. Piti opetella elämään joka päiväisen surun kanssa, vaalimaan
sitä ja siihen liittyviä muistoja. Koska tuo suru on se vähäinen mitä
minulla on Roosasta mukanani. Roosan elämä oli niin lyhyt, liian lyhyt.
Tuo suru joka Roosasta muistuttaa on tuonut minulle konkreettisiakin
oireita. Oikein kun on paha olla ja suru jyllää päällä, niin minun
pieni särkynyt sydän parkani takoo kuin viimeistä päivää. Nyt taas kun
eilen kuulin surullisia uutisia sydämeni pomppii aivan kuin epätahtiin,
se ei mitenkään helpota ruumillista osaani, mutta jotenkin se sopii
henkiseen vointiini.
Onneksi meillä lapsukaiset ovat jo taas paremmassa kunnossa, tuttu
kinaamisen ääni on palannut taloon. Se helpottaa omaa olemista kun
hetken omien seinien sisällä on elämä palautunut normaaleihin
rutiineihin.
Kyllä sitä pitäisi osata jo nauttia kaikesta mitä saa, siitä mitä elämä
tuo tullessaan. Koskaan ei voi varmaksi sanoa, että koska se on ihmisen
viimeinen hetki. Oma kuolemani ei minua pelota, minullahan on jo paikka
minne mennä, tyttären luokse. Mutta omaisten ja lähimmäisten kuolema
pelottaa. Se suru on niin raastavaa ja kovaa, että sen kanssa on vaikea
oppia elämään. Opettelu vie hirveästi voimavaroja, se on aina muilta
(tänne jääneiltä) pois.
Tahdon toivottaa voimia nauttia jokaisesta hetkestä
niin minäkin koitan tehdä
terveisin Minna : )
maanantai, 2. huhtikuu 2007
Kommentit