Kolme vuotta sitten tämä päivä oli lauantai. Kolme vuotta sitten olin
sairaalassa synnyttämässä. Tänään tulee kolme vuotta kun näin tyttöni
ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ainoa päivä jolloin sain pitää häntä
sylissä, ainoa päivä jolloin sain nähdä hänet. Siitä on kolme vuotta
kun maailmani romahti. Tänään enkelini täytää 3 vuotta.
Vieläkään en ole pystynyt antamaan itselleni anteeksi sitä miten voin
olla NIIN tyhmä etten edes huomaa että lapsellani on huono olla, miten
voin olla huomaamatta että lapseni tekee kuolemaa sydämmeni alla. Miten
ihminen voi olla niin tietämätön ja ajatella elämää vain
ruusunpunaisena? Miten maailma voi näyttää piikkinsä näin julmalla
tavalla, enkö muuten olisi oppinut? Olen siis tavallisen tyhmä!!!
Minulla on niin hirveä ikävä sitä tyttöä. Millainen hänestä olisi
tullut, olisiko hän ollut pikkusiskonsa kaltainen pikkuprinsessa
vai enemmän isoveljen tyylinen remontoija? Kaikki aina sanoo miten
isoveli muistuttaa isäänsä ja pikkusisko on kuin ilmetty äiti, kumpaa
Roosa olisi muistuttanut? Olisiko hän ollut sekoitus molempia vai
olisiko hänestäkin sitten sanottu että hän on ilmetty äiti tai isä?
Tänään taivas on minulle musta! Sydämeen sattuu. Ja päähän sattuu. Voi
kun voisin olla tämän päivän jossain pimeässä yksin. En haluaisi nähdä
ketään, en haluaisi huolehtia mistään, haluaisin vain olla. Vieläkään
en voi lapsille näyttää itkeväni, sen takia olisi helpompaa olla yksin,
mutta toisaalta on ihanaa kun he ovat tuossa. Elävä todiste siitä että
en voi olla ihan läpensä paha, olenhan jotain hyvääkin saanut
aikaiseksi. Olen niin ärsyyntynyt mieheeni, hän tietää miten vaikea
tämä päivä on minulle niin eikös hän haali meille talkooväkeä valaamaan
niitä saa****n kellarin portaita. Vaikkakin siinä ei ole kuin
sukulaisia, mutta silti. EN HALUAISI NÄHDÄ TÄNÄÄN KETÄÄN!
Nyt pitää mennä, enhän näe kirjaimiakaan enää. silmät turpoavat varmaan kohta umpeen itkusta.
Surullisin miettein Minna
tiistai, 10. heinäkuu 2007
Kommentit