Kolme vuotta sitten tämä päivä oli lauantai. Kolme vuotta sitten olin sairaalassa synnyttämässä. Tänään tulee kolme vuotta kun näin tyttöni ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ainoa päivä jolloin sain pitää häntä sylissä, ainoa päivä jolloin sain nähdä hänet. Siitä on kolme vuotta kun maailmani romahti. Tänään enkelini täytää 3 vuotta.

Vieläkään en ole pystynyt antamaan itselleni anteeksi sitä miten voin olla NIIN tyhmä etten edes huomaa että lapsellani on huono olla, miten voin olla huomaamatta että lapseni tekee kuolemaa sydämmeni alla. Miten ihminen voi olla niin tietämätön ja ajatella elämää vain ruusunpunaisena? Miten maailma voi näyttää piikkinsä näin julmalla tavalla, enkö muuten olisi oppinut? Olen siis tavallisen tyhmä!!!

Minulla on niin hirveä ikävä sitä tyttöä. Millainen hänestä olisi tullut, olisiko hän ollut pikkusiskonsa kaltainen  pikkuprinsessa vai enemmän isoveljen tyylinen remontoija? Kaikki aina sanoo miten isoveli muistuttaa isäänsä ja pikkusisko on kuin ilmetty äiti, kumpaa Roosa olisi muistuttanut? Olisiko hän ollut sekoitus molempia vai olisiko hänestäkin sitten sanottu että hän on ilmetty äiti tai isä?

Tänään taivas on minulle musta! Sydämeen sattuu. Ja päähän sattuu. Voi kun voisin olla tämän päivän jossain pimeässä yksin. En haluaisi nähdä ketään, en haluaisi huolehtia mistään, haluaisin vain olla. Vieläkään en voi lapsille näyttää itkeväni, sen takia olisi helpompaa olla yksin, mutta toisaalta on ihanaa kun he ovat tuossa. Elävä todiste siitä että en voi olla ihan läpensä paha, olenhan jotain hyvääkin saanut aikaiseksi. Olen niin ärsyyntynyt mieheeni, hän tietää miten vaikea tämä päivä on minulle niin eikös hän haali meille talkooväkeä valaamaan niitä saa****n kellarin portaita. Vaikkakin siinä ei ole kuin sukulaisia, mutta silti. EN HALUAISI NÄHDÄ TÄNÄÄN KETÄÄN!

Nyt pitää mennä, enhän näe kirjaimiakaan enää. silmät turpoavat varmaan kohta umpeen itkusta.
Surullisin miettein Minna